Apulaisprofessorit takaisin!

Minun iässäni kahden lapsen isänä väkisinkin miettii omaa uraa keskipitkällä tähtäimellä eteenpäin. Vaihtoehdot akateemiselle tutkijalle post-doc -kauden jälkeen Suomessa ovat jokin määräaikainen opetusvirka, viisivuotinen akatemiatutkijuus tai professuuri. Harvoin kukaan kertoo mahdollisista tulevaisuuden skenaarioista. En tiedä mitä tutkija voi tehdä jollei ole saanut professuuria noiden määräaikaisten virkojen jälkeen. Periaatteessa pyrkimys tutkijalla tulee luonnollisesti olla kohti professuuria, mutta Suomen kokoisessa maassa virkoja ei ihan hirveän usein tule tarjolle. Toisaalta jos onnistuu saamaan professuurin, vastaan tulee heti iso määrä byrokratiaa, opetusta ja rahoituksen hakemista. Parhaaseen tutkijaikään päässyt tiedeihminen joutuu siis keskittämään suuren osan ajastaan johonkin muuhun kuin tutkimukseen.

Olen sitä mieltä, että viime vuosikymmenen lopussa poistettu apulaisprofessorin virka pitäisi Suomen yliopistoissa palauttaa. Lisäksi tuon viran tulisi olla sellainen, jossa olisi mukana lupaus professuurista, kunhan työ etenee halutulla tavalla. Näin käsittääkseni toimitaan ainakin Hollannissa: apulaisprofessorit ovat periaatteessa "pysyviä" työntekijöitä, mutta professuurin saa vasta kun osoittaa siihen riittävää kypsyyttä. Tämä sitten arvioidaan aina määräajoin osaston/tiedekunnan toimesta. Tällainen järjestely takaa työn tekemisen turvan, mutta antaa hyvän kannusteen panostaa omaan tutkimustyöhön.

Hyvässä systeemissä apulaisprofessori voi virkansa alussa hieman nojata senioriprofessorien kontakteihin, laitteisiin, sihteereihin ja muuhun järjestelmään eikä hänen tarvitse osallistua yhtä paljon byrokratiaan kuin täydet professorit. Näin tutkimukselle jää hieman enemmän aikaa ja senioriprofessoreilta saa mentoriapua. Toisaalta toki palkka olisi matalampi ja laitoksen poliittisiin päätöksiin olisi vähemmän vaikutusvaltaa kuin täysillä professoreilla.

Kuulemani mukaan apulaisprofessorijärjestelmä lakkautettiin Suomessa siksi, että näissä virassa olevat toimivat käytännössä täysien professorien "apulaisina" - toisin sanoen, he saivat kontolleen kaiken sen mitä täydet professorit eivät halunneet tehdä - eli opetuksen, byrokratian ja rahoituksen hakemisen. Ilmeisesti samasta haukutaan Saksassa toimivaa C3/C4-professuurisysteemiä. C3-professuuri on vähäisempi kuin C4-professuuri, jälkimmäinen on tyypillisesti laitoksen johtaja. Tosin tässä tapauksessa molempia kutsutaan professoreiksi. Ehdottamassani apulaisprofessuurijärjestelmässä viranhaltija saisi kuitenkin täyden vapauden määrätä tutkimussuuntansa (saamansa rahoituksen puitteissa), hänelle kuuluvat byrokratiatehtävät määriteltäisiin tarkkaan, ja hänelle asetettaisiin enimmäisopetusmäärä. Näin viranhaltijaa ei olisi ehkäpä niin helppo pompottaa.

Mistä nuo virat sitten saataisiin? Käytännössä osa nykyisistä professoreista siirrettäisiin tähän "alempaan" luokkaan. Palkkaerot ovat joka tapauksessa jo nykyisin olemassa, jo professuurin saaneilta ei tarvitsisi riistää monelle tärkeää professorin titteliä ja moni voisi ilahtuakin saadessaan hieman lisäaikaa tutkimuksen tekemiseen. Suuri osa uusista viroista perustettaisiin apulaisprofessorin nimellä ja ne suunnattaisiin post-doc -kautensa menestyksekkäästi suorittaneille tutkijoille. Sitten esimerkiksi kolmen vuoden jälkeen voisi hakea täyttä professuuria vaikkapa halutessaan vuosittain. Tästä "ylennyksestä" päätettäisiin sitten laitostasolla aika kovin kriteerein. Sitä ettei heti saa professuuria ei pidettäisi dismeriittinä.

Halutessaan apulaisprofessori voisi sitten suuntautua myös muuten kuin (pääasiallisesti) tutkimukseen. Tämäkin voisi tapahtua jossain vaiheessa erillisestä hakemuksesta. Nyky-yliopistoissa ainakin luonnontieteilijällä ainoa keino saada professuuri tai ylipäänsä mikään pysyvä yliopistovirka (byrokraatit poislukien) on profiloitua hyvänä tutkijana. Opetusansioilla ei tunnu kovin paljoa olevan merkitystä paitsi silloin kun virkaa hakee kaksi muuten yhtä hyviksi luokiteltua tutkijaa. Minä keskityn mielelläni tutkimukseen, mutta tunnen hyviä yliopisto-opettajia jotka joutuivat lähtemään yliopistosta koska heidän tutkimusmeriittinsä eivät olleet riittäviä. Tämä on mielestäni sääli: yliopistojen pitäisi pitää kiinni harvoista hyvistä opettajistaan, ja tarjota heillekin uramahdollisuuksia. En tarkoita, että noiden tutkijoiden pitäisi luopua kokonaan tutkimuksestaan, mutta opetusansioita voisi joissain tapauksissa korostaa vähintään yhtä paljon kuin tutkimusansioita. Ideaalitilanteessa tutkijaopettajat opettaisivat sitten ensimmäisen ja mahdollisesti toisen vuosikurssin opiskelijoita. Osa välttämättä opetettavista aiheista ainakin luonnontieteissä on niin kaukana nykytutkimuksesta, että niihin ei riitä tutkimusorientoituneelle kovin paljoa motivaatiota. Esimerkkinä tästä on vaikkapa perusmekaniikka (toki siinäkin on mielenkiintoisia aiheita, kuten Lagrangen ja Hamiltonin formalismi, mutta näitä ei juuri ensivuosikurssilaisille kannata opettaa). Toisaalta ensimmäisenä vuonna yleensä kurssin opettajan opetustaito korostuu tietämykseen tai erityisesti tutkijantaitoihin verrattuna. Kaikki siis voittaisivat.

No, en tiedä. Mahdollisesti harva nyt professuuria hakeva haluaisikin tyytyä "vain" apulaisprofessuuriin. Mutta uskoisin tutkijoiden havaitsevan järjestelmän edut, erityisesti tuo systeemin antama mahdollisuus urasuunnitteluun, joka mielestäni nykyjärjestelmässä on aika hatara.