Vastustan auktoriteetteja, mutta haluaisin olla sellainen

Kävin Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa katsomassa Joan Miron näyttelyä. Kuten usein käy, näyttely herätti ajatuksia. ”Miksi juuri nämä työt koetaan huipputaiteeksi eivätkä jotkin toiset?” ”Kuka päättää sen kuka on huipputaiteilija?” Miron veistosten taidokkuuden näkee jo minun kaltaiseni maallikkokin, tosin niiden sisällön tulkinta on sitten hankalampaa. Maalauksista tulee mieleen ensimmäiseksi ajatus, että omat lapseni olisivat voineet maalata samanlaisia. Miksi siis he eivät ole taiteessa samassa asemassa kuin Miro?

Kuten taiteessa, myös tieteessä meidän kuolevaisten tutkijoiden yli nostetaan usein tähtiasemaan valikoituja tieteilijöitä. Enkä nyt tarkoita pelkästään Einsteinia ja Feynmania, vaan vaikkapa ihan oman alani trendsettereitä, jotka ovat ehkäpä vieraita yleisölle, mutta tunnettuja alan piirissä. Tämä korostuu erityisesti teoreettisessa fysiikassa kokeellisiin tieteisiin nähden, tosin uskoisin humanistisissa tieteissä tapahtuvan samoin. Toisten ajatuksia kuunnellaan enemmän kuin toisten. Suuri osa tutkijoista haluaisi päästä jopa auktoriteettiasemaan, eli määräämään mikä tieteessä on juuri nyt mielenkiintoista. Ja tunnustan itsekin siitä välillä unelmoivani. Joillekin se näyttää olevan jopa elämän tarkoitus, ja asemaan pyritään kaikin keinoin. Auktoriteeteilla on kuitenkin tieteessä vähän horjuva asema. Ihmiselle on luontaista, ja monesti edullistakin, seurata noita auktoriteetteja. Toisaalta nimenomaan auktoriteetteja kyseenalaistamalla tiede kehittyy.

Auktoriteetit ovat toki hyödyllisiä. Jos joku on saanut jonkinlaisen kollektiivisen arvostuksen omalla alallaan, moni on todennut hänen ideansa hyviksi. Tällaiseen tutkijaan on helpompi luottaa kuin johonkuhun toiseen, vaikka itse ei olisikaan päässyt suoraan arvioimaan hänen kykyjään. Jos nobelisti epäilee tekemäni oletuksen pitävyyttä, suhtaudun asiaan paljon vakavammin kuin jos epäilijänä on kurssini perusopiskelija. Tässä piilee kuitenkin myös auktoriteettien vaara. Nobelisti voi olla väärässä siinä missä perusopiskelija on oikeassa.

Museoesittelijän kanssa juteltuani ymmärsin, ettei ajatukseni Miron maalausten samankaltaisuudessa tyttärieni taiteeseen ollut aivan kerettiläinen. Miro oli nimenomaan tavoitellut lapsenomaisuutta, joskin jossain mielessä työt olivat tähän liiankin huoliteltuja.

Modernit taiteilijat – nekin jotka nyt nähdään auktoriteetteina – taisivat olla lopulta saman kysymyksen edessä. Toisaalta oli hyvä saada ideoita aikaisemmilta suuruuksilta, toisaalta oli tärkeää luoda oma näkemys. Taide ei ole hyvää siksi, että joku (ylhäältä päin) sanoo sen olevan, vaan olennaista on yleisön kokemus. Ja uudet ajatukset joita taide herättää. Kiitos Mirolle ja EMMAlle niistä.

Blogiteksti on julkaistu Suomen Akatemian verkkolehdessä 13.6.2011