Poliitikko: varo mitä haluat yliopistoilta, sillä saatat saada sen

Yliopistokoulutuksesta ja -tutkimuksesta on tullut niin tärkeä osa yhteiskuntaa, että päättäjät haluaisivat yhä enemmän vaikuttaa paitsi toiminnan reunaehtoihin, myös itse tutkimuksen sisältöön. Ongelmallisinta tässä on, että päättäjien vaatimukset ihan oikeasti vaikuttavat tutkijan arkipäivään. Vaikutukset eivät kuitenkaan aina ole sitä, mitä niillä oikeasti haetaan. Kun alettiin kiinnittää huomiota tutkimusartikkeleiden sitaatioindekseihin, eri alojen sitaatiomäärät rupesivat nousemaan. Esimerkiksi fysiikan alan arvostetuin lehti Physical Review Letters poisti artikkeliviitteet sivumäärärajoituksestaan, mikä on johtanut viitelistojen pitenemiseen. Lisääntyneet sitaatiomäärät eivät siis välttämättä kerro parantuneesta tutkimuksesta. Toisaalta huippujulkaisujen kuten Naturen ja Sciencen näkyvyys yliopistorankingeissa ja muussa arvioinnissa on tuonut niihin yhä enemmän sensaatiolehdistön piirteitä: lehti määrittelee itse, mitä muotialoja se haluaa painottaa, ja pyrkii jopa luomaan tieteen julkkiksia. Näin varmistetaan julkaisujen näkyvyys, jota mitataan vaikuttavuuskertoimella. Korkea vaikuttavuuskerroin betonoi julkaisujen aseman, minkä vuoksi ne voivat pyytää yliopistokirjastoilta korkeaa tilausmaksua. Monen lehden tapauksessa tämä tarkoittaa suoraa tukea veronmaksajilta lehtien yksityisille omistajille.

Runsaiden sitaatioiden ja huippujulkaisujen lisäksi ainakin suomalaisilta tutkijoilta halutaan paljon patentteja, näkyvyyttä kansallisessa mediassa, ja läheistä yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa. Tutkijoiden pitäisi myös vaikuttaa naisten ja vähemmistöjen aseman paranemiseen. Vielä jokin aika sitten luulin, että nämä sinänsä järkevät yhteiskunnan toiveet pitäisi toteuttaa yliopistotasolla, eli riittää, kun yliopistossa on joitain elinkeinoelämää lähellä olevia yksiköitä, joitain mediaseksikkäitä tutkijoita, ja joitain, jotka patentoivat. Muut voisivat keskittyä tutkimukseen ja opetukseen. Ylätasolta tulevat vaateet tuppaavat vain valumaan jokaiseen virantäyttöön ja rahoitushakuun. Yliopistoille annetut sinänsä järkevät vaatimukset näkyvätkin jokaisen tutkijan arjessa – ja lopulta vievät aikaa perustehtäviltä.

Viime viikolla elinkeinoministeri Olli Rehn väläytti, että perustutkimuksen laatukriteereihin tullaan mahdollisesti liittämään kaupallinen hyöty ja käytännön sovellukset. Sinänsä tässä voisi olla järkeä, jos tämän ulostulon perusteella perustutkijoita – jotka määritelmän mukaan nimenomaan eivät tähtää sovelluksiin, vaan ymmärrykseen maailmasta – haastettaisiin kertomaan missä mielessä heidän tutkimuksensa täyttää perustutkimuksen kriteerit. Pelkäänpä vain, että käy päinvastoin: perustutkijoidenkin pitää yhä enemmän ryhtyä valikoimaan tutkimusaiheitaan välittömän käytännön hyödyn eikä tutkimuskohteen yleisen kiinnostavuuden kriteereillä. Samalla on vaarana, että tällainen ”perustutkimus” lakkaa olemasta tiedettä. Paitsi että se tällöin menettäisi yleisen kiinnostavuutensa, keskipitkällä aikavälillä sillä olisi todennäköisesti hyvin negatiivinen vaikutus myös niihin sovelluksiin ja ylipäänsä yhteiskuntaan.

Yksi viime aikoina yhteiskunnan tukemista hankkeista on avoimen saatavuuden julkaiseminen. Taaskin idea on erinomainen: pyritään saamaan tieteelliset tulokset kaikkien avoimesti luettavaksi. Viime vuosina tähän on satsattu paljon. Esimerkiksi EU:n Horizon 2020 –hankkeissa velvoitetaan julkaisemaan tulokset avoimen saatavuuden julkaisuissa, ja tätä tuetaan erillisellä julkaisurahalla. Avoin saatavuus nimittäin maksaa, mutta lukijan sijaan tutkijoille. Monessa julkaisussa kun avoin saatavuus tarkoittaa sitä, että tutkimusryhmä maksaa yleensä joitain tuhansia euroja julkaisijalle saadakseen artikkelinsa avoimeksi.  Tuo raha tulee pääosin verorahoitteisista tutkimusprojekteista. Julkaisemiskulut ovat toki edelleen melko pieni prosentti tutkimuksen kokonaiskuluista. Huippujulkaisuvaatimuksen ja avoimen saatavuuden tuen yhdistelmä on vaarallinen: ei ole selvää onko julkaisijoilla riittävää insentiiviä pitää avoimen saatavuuden kuluja alhaalla. Tästä on toki keskusteltukin esimerkiksi Nature-lehdessä.

Jos yhteiskunta rahoittaa tutkimusta yliopistoissa, sitä edustavilla päättäjillä on ehdottomasti oikeus sanoa, mitä tutkimukselta haluaisivat. Mutta kannattaa pitää mielessä, että usein saa juuri sen, mitä halusi – mutta ei välttämättä sitä mitä tavoitteli.

Teksti on julkaistu Suomen Akatemian verkkolehdessä 23.11.2015.