Ristiriitaisia ankkoja lammikossa

Kuuluisin tieteen kansantajuistamisprojekti taisi olla Galileo Galileilla, jonka taistelu katolista kirkkoa vastaan päätyi lopulta Galilein voitoksi: useimpien nykyihmisten mielestä maa taitaa sittenkin pyöriä auringon ympäri. On oikeastaan ihmeellistä miten hyvin asia on iskostunut myös kadunmiehen tietoisuuteen. Tämä saattoi johtua siitä, että tieto maapallon liikkeestä avaruudessa yhdistyi katolisen kirkon ja uuden luonnontieteen väliseksi ristiriidaksi. Auktoriteetti vastaan uudet menetelmät. Paavin inkvisitio vastaan nöyrä tiedemies. Maapallo kaiken keskuksena vastaan aurinko ja linnunrata.

Tätä blogia miettiessäni olen pyöritellyt mielessäni kahta aihetta: luonnontieteen popularisoinnin vaikeuksia ja yliopistojen virkanimityksiä. Keksin hauraan punaisen langan yhdistämään nämä: ristiriita ja sen puute. Alkuperäinen ajatukseni oli, että suomalainen voi saada professuurin Suomessa vain, jos edustaa tiettyä oppisuuntaa, tai on tiettyjen vaikutusvaltaisten ihmisten ”tieteellinen jälkeläinen”. Kun tutkin tarkemmin tätä väitettä, piti heti laimentaa omaa kantaa. Ei se nyt ihan niin ollutkaan – kyllä professoriksi voi päästä ilman suhteitakin, mutta paljon vaikeampaa se on. Tiettyä tieteellistä sukulinjaa todennäköisesti suositaan, koska nämä valinnat ovat virantäyttöryhmille turvallisia. Yhteistyö onnistuu, kun kaikki ratkovat ongelmia samalla tavoin. Myös valitsijan oma asema vahvistuu, kun ympärille tulee enemmän omanlaisia ihmisiä. Suomen pienessä tieteen ankkalammikossa pärjää parhaiten uimalla samoin kuin muut. Alkuperäinen väitteeni ei kuitenkaan osoittautunut täysin totuudenmukaiseksi: kyllä siellä lammessa muitakin ankkoja uiskentelee.

Luonnontieteilijän ongelma tieteen popularisoinnissa on samankaltainen: on vaikea esittää mitään väitettä ennen kuin on sen tarkoin tutkinut, ja tutkimisen jälkeen siitä usein poistuvat ristiriidat. Kun ristiriidat poistuvat, asian kiinnostavuus häviää. Suurta yleisöä kiinnostavat kiistanalaiset asiat, väitteet, joihin voi ottaa kumman kannan vain. Puolesta tai vastaan.

No, on niitä luonnontieteissäkin ristiriitoja. Omalla alallani runsas kymmenen vuotta sitten riideltiin siitä, ovatko itäisen naapurimaan suurimman teoreetikon mukaan nimetyt Landaun kvasihiukkaset hyvin määriteltyjä nollalämpötilassa. Kysymys on ihmisen arjen kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin se kiertääkö maapallo aurinkoa vai toisin päin. Lähes koko kiinteiden aineiden sähköisiin ominaisuuksiin liittyvä ymmärryksemme pohjautuu Landaun kvasihiukkasiin. Itse asiassa kvasihiukkasten määriteltävyyttä ei ole aukottomasti todistettu, mutta konsensus taitaa pitää Landaun teorian puolta.

Paras ristiriita saadaan aikaiseksi, kun kannattaa jotain asiaa huomioimatta liikaa vastapuolen argumentteja. Pitää provosoida, jotta lukija voi olla samaa tai eri mieltä. Pitää olla joko voimakkaasti hapan tai emäksinen, eikä saa sekoittaa näitä liikaa. Toisin on yllä mainitsemassani ankkalammikossa. Siellä pitää mennä joukon mukana. Riitaäänet halutaan hiljentää, ja valinnoissa suositaan niitä, joiden lähestymistapa tutkimukseen on sama kuin vanhempien tieteenharjoittajien. Voiko se olla Suomen etu? Johtaako se moniääniseen yliopistoon?

Kirjoitin ensimmäisen version tästä blogitekstistä vuosi sitten kolmea virantäyttöä seuratessani. Näin konkreettisesti, miten lammikon ankat valitaan. Itse olen nyt onnellisesti professorina Jyväskylän yliopistossa, joten täällä sitä vaakutaan.

Teksti on julkaistu Suomen Akatemian verkkolehdessä 22.4.2014.